First time outside

Instrumentaalimusiikki on parasta kirjoittamiseen. Itse en liiemmin välitä yli-iloisesta instrumentaalisesta; vähän melankoliset kappaleet toimivat itselläni parhaiten. Samalla kun nauttii musiikista, voi nauttia kirjoittamisesta. Tuttuja kappaleita kuunnellessa ei myöskään jää kuuntelemaan tai laulamaan sanoja. Hiljaisuudessa ajatuksilla on liikaa tilaa ja sanallisessa musiikissa liian vähän. Tietenkin, kuten kaikessa, myös tässä on poikkeuksia. Esimerkiksi itse olen todennut Yodelicen Tree Of Life -albumin hyväksi kirjoitusmusiikiksi, kun taas rytmikäs tanssimusiikki ei ole kovin hyvä idea. Onhan kyseessä myös makuasia.

Erityisen kaunista musiikkia on tehnyt Clint Mansell The Fountain -elokuvan soundtrackilla. Hyvin synkkää, hyvin toimivaa. Ylempänä olen linkittänyt uuden tuttavuuden, The Secret Garden -elokuvan soundtrackiltä olevan kappaleen First Time Outside.

P. S. Ensi kerralla sitten englanniksikin.

I didn't cry, but the sky cried for me.

Long time no see, or whatever.

Olen elossa! Sijaintini kartalla on ollut kaksi viimeistä viikkoa Oriveden Opisto. Pahimmat kriisit ovat pyyhkineet ohitse ja olo on ihan hyvä. Näihin kahteen viikkoon on mahtunut niin paljon asiaa, että tuntuu kuin olisin ollut täällä jo ties kuinka kauan. Niin kuin eräs uusi tuttavuus sanoi: Opistolla aika on pysähtynyt, mutta hyvällä tavalla. Ensimmäinen viikko tuntui minulle todella pitkältä, mutta parhaillaan elämämme viikko taasen on mennyt hurjaa kyytiä.
Kohta huomaan, että olen ollut täällä vuoden. Ja kaksi. Ja kolme. Ja sitten olenkin taas tyhjän päällä.

Onko se raskasta? Kyllä. Väsyttääkö tunneilla? Voi kyllä väsyttää. Mutta loppujen lopuksi se on sen arvoista. En kadu tänne lähtöä. Vaikka minulla on kauhea ikävä Haapajärven-kavereitani, olen löytänyt täältä myös mukavia ihmisiä. Ja vaikka on ikävä omaa huonetta ja sänkyä, tästäkin on tullut oma. Ja pienin askelin, ehkä alan kuulua tänne. Niin kuin sen pitäisi mennä.

Kysymys lukijoille: Pitäisikö ruveta kirjoittamaan sekä suomeksi että englanniksi?

Se kesä siis oli viimeinen

Kuukausien ajan olen odottanut tunnetta. Jotain sellaista vahvaa hetkellistä tilaa, joka kertoisi kunnolla sen, mitä mielessäni tällä hetkellä liikkuu. Sitä ei ole tullut. Ehkä oikea hetki ei ole vielä mennyt ohi – ehkä tunne tulee vasta sitten, kun näen totuuden omin silmin. Konkreettisena. Sillä tällä hetkellä katselen vain, kuinka päivät tulevat toisensa jälkeen, pitkänä jonona josta en tavoita kuin satunnaisia hetkiä. Aikaa ei voi pysäyttää, sen olen huomannut. Enkä osaa takertua, vaikka kuinka yritän.

Tämä tosiaan on viimeinen kesä. Ei viimeinen kesäni tässä maailmassa, näiden ihmisten kanssa tai edes tässä kaupungissa. Mutta tiedän, että tämän jälkeen mikään ei ole enää täysin samoin. Ihmiset muuttuvat, vuodet kuluvat – se vain tapahtuu. Ei minulta sitä kysytä, enkä yritä sitä estää. Niin kuin kaikki elämässä, se vain tapahtuu ja se on hyväksyttävä. Tiedän kuulostavani turhan dramaattiselta, mutta en vain löydä muita sanoja kuvaamaan sitä.

Juuri tällä hetkellä se tunne on lähempänä kuin ennen. On yö, kuuntelen musiikkia ja kirjoitan tätä. Mutta ei, nyt ei ole oikea hetki. Ehkä minun on odotettava sitä, kun käännyn viimeisen kerran katsomaan auton ikkunasta loppukesän auringossa kylpevää kotikaupunkiani ja sanon hiljaiset hyvästit. Tulenhan minä takaisin vielä monta kertaa, mutta en samalla tavalla.

Tiedän kuitenkin, että sen on mentävä niin. Minä lähden pois ja kirjoitan uusia sanoja uudelle sivulle.

Kuvat ottanut Inka, muokkaus by minä