Yhdeksän viikkoa kului nopeammin kuin osasin kuvitella. Viime perjantaina alkoi syysloma, mikä tarkoitti tuloa kotiin yli kahden kuukauden poissaolon jälkeen. Lienee turhaa sanoakaan, että kotiinpaluu tuntui oudolta. Paikat näyttivät kuitenkin samoilta kuin ennenkin, ja jonkin ajan kuluttua tuntui siltä, kuin en olisi koskaan poissa ollutkaan. Ellei oteta lukuun ihania Opisto-muistoja ja -ihmisiä, joita on tietenkin kova ikävä.
Kotona avasin huoneeni oven täysin tietämättömänä siitä, että siellä odotti kahdeksan loistavaa ihmistä, jotka hyökkäsivät halaamaan, ennen kuin ehdin kunnolla edes tajuta tilannetta. Minulle ei ollut tullut mieleenkään, että saattaisin joutua yllätysjuhlien kohteeksi... Oletteko koskaan meinanneet nauraa ja itkeä samaan aikaan? No, minä olen.
Viikko (oikeastaan vähän yli) on mennyt nopeasti, mutta siihen on mahtunut paljon asiaa ja tekemistä. Lauantaina vietimme aikaista halloweeniä. Itse pukeuduin jälleen kerran eräänlaiseksi aaveeksi. Joskus äidiltä lainatuista hameista on hyötyä.
Sunnuntaina menin Terrikselle katsomaan hänen koiraansa Frodoa. Poika on kasvanut ja kehittynyt hurjasti! Katsoimme myös elokuvan, jonka olen halunnut nähdä jo pitkään - Red Riding Hood.
Muu viikko on ollut yhtä päivien puuroa. Tuli käytyä Oulussa, jossa näin samalla yhtä Opisto-kavereistani. Sain täydennettyä Orivedellä vietettyjen viikkojen aikana kuluneita perusvarastoja, tuli myös hommattua pitkästä aikaa uutta päällepantavaa (tästä osiosta ei valitettavasti ole kuvia). Kävin pitkästä aikaa markkinoilla ja sain nassutella tyytyväisenä metrilakua, joka tosin kului liian nopeasti loppuun. Onneksi toffeita on vielä jäljellä ihan Opistolle vietäväksi asti.
Huomenna lähden takaisin kotiin numero kaksi. Seuraava visiittini Haapajärvelle tulee luultavasti olemaan vasta joululomalla, mutta meillä onkin aika pitkä sellainen. Loman loppuminen ei sinänsä haittaa, tosin koulun itsensä alkamisesta en ole niinkään iloinen. Siinä kun ei voi lepsuilla kauheasti, vaikka mikä olisi. On otettava taas itseään niskasta kiinni ja kestettävä itseen kohdistuvat odotukset ja paineet. Se tuntuu niin vaikealta, vaikka loppujen lopuksi tietää aina selviävänsä.
En tiedä, jatkanko englanniksi kirjoittamista ainakaan vähään aikaan - blogillani kun ei kuitenkaan vielä ulkomaisia lukijoita ole, eikä tällaisten puuduttavien pätkien kääntäminen ole aina niin mielekästä. Jos muita kuin suomalaisia lukijoita ilmestyy, tulen kyllä kirjoittamaan englanniksi jatkossakin.
