Those Christmas lights

Joulu on sitä aikaa vuodesta, kun syödään, vietetään päivät yöpaidassa ja katsotaan ikkunasta ulos pimeyteen, jota rikkovat sadat pienet valopallot.

Pikkuveli halusi minun laittavan tämän kuvan blogiin...

Tänä vuonna halusin muotoilla melkein kaikki piparit itse. Ja se näkyy.

Tiesittekö, että puurolla on tapana kiehua pohjaan tai palaa yli, kuten äiti asian ilmaisi. Tälle puurolle ei kylläkään tapahtunut kumpaakaan.
Joissain perheissä muuten syödään jouluna "kylmälohisavua". Melko eksoottista.

Jouluntoivotukset

Still waiting for the snow to fall

Perjantait ja viikonloput ovat outoa aikaa. Silloin kun pitäisi saada aikaiseksi sellaisia asioita, jotka ovat kasaantuneet näille vapaapäiville, ei saa tehtyä mitään. Pieni ihminen harhautuu tekemään kaikkea mitä ei pitäisi tai aivan välttämättä tällä sekunnilla tarvitsisi, kuten uutta ulkoasua blogille. Mutta tässä se nyt sitten olisi. Vaikka tällä hetkellä, ainakin sään perusteella, tämä marraskuu tuntuu enemmän pitkittyneeltä syksyltä kuin talvelta, halusin jättää kesän taakseni blogin puolella. Taustan kuvio pysyi kuitenkin samana, pidän siitä niin kovasti.

Olen jälleen löytänyt syvän inhoni kahta sanaa kohtaan: "pitäisi tehdä". Noiden sanojen pelkkä ajatteleminenkin on motivaation tappamista. "Pitäisi lukea kokeisiin, pitäisi tehdä läksyt, pitäisi tehdä luvattuja ulkoasuja/kuvia, pitäisi päivittää sitä ja tätä sivustoa/foorumia..." Eikö meidän kaikkien kannattaisi ajatella mieluummin näin: "Haluaisin tehdä tämän asian tänään." Kuulostaa huomattavasti mukavammalta.

Marraskuuta on jäljellä enää joitain päiviä. Nano-tekstini vaikuttaa pahasti siltä, että haluaa työstää itseään vielä saavutetun sanamäärän jälkeenkin. Juoni ei oikein tunnu mahtuvan tuohon 50 000 sanaan. Päinvastoin kuin viime vuonna, jolloin minun piti kehitellä lisää juonta, jotta tarina ei loppuisi kesken. Hassun seikan tästä tekee se, että viime vuoden tekstini oli suunniteltu valmiiksi, kun taas tänä vuonna olen keksinyt juonta ja tapahtumia melkeinpä sitä mukaa kuin olen kirjoittanut. Ehkä tarina on lähtenyt vähän käsistä sen takia, mutta eipä se haittaa.

Ensi keskiviikkona vaihtuu jakso ja kirjoittajalukion todellinen puoli pääsee avautumaan meille. Ensimmäinen kirjoittajaohjelma nimittäin alkaa! Ensi jakso on melko herkullinen sisällöltään: kirjoittajaohjelman tuntien lisäksi meillä on vain yhteiskuntaoppia, englantia, kuvista ja musiikkia. Lisäksi koulu näyttäisi ainakin minulla alkavan joka päivä vasta 9:30. Om nom. Ihanaa saada nukkua vähän pidempään juuri tähän aikaan vuodesta, jolloin yleensä on pimeää ja kylmää, eikä aamulla tekisi mieli nousta sängystä.

Odotan edelleen sitä lunta.

The ice is getting thinner

Talvi saisi tulla jo. Minusta tuntuu kuin se ei edes jaksaisi vaivautua kolkuttelemaan ovella. Tai ainakin siihen on iskenyt ujous - se on ehkä kohottanut kätensä kolkuttaakseen mutta tullut sitten toisiin ajatuksiin ja kääntynyt takaisin. Opiston pihalle pakkanen ainakin oli jättänyt jälkensä, sillä ruoho oli kuuraista ja maa hehkui kylmää, niin että sormeni jäätyivät.

Tänään oli kaunis päivä. Ilmassa leijui kuitenkin ääneen lausumaton, malttamaton kysymys - missä lumi on?

En ole kirjoittanut vähään aikaan, koska Blogger ei selvästikään pidä minusta. Kun yritin hieroa sen kanssa tuttavuutta viime viikolla, se kieltäytyi lataamasta tänne kuviani. Joten luovutin. Nyt tuo mokoma sitten kehtaa käyttäytyä kuin mitään ei olisi tapahtunut! Murisen sinulle, Blogger.


NaNoWriMo on sujunut niin kuin odotinkin sen sujuvan, eli hyvin. Jätin yhtenä päivänä kokonaan kirjoittamatta kokeeseenluvun takia, mutta Write or Die on hyvä ystäväni tiukan paikan tullen. Eilen otin tavoitteen kiinni ja olen jälleen aikataulussa. Tekstini taso vaihtelee ja sen mukana oma mielipiteeni romaanistani, mutta on siellä muutamia sellaisia kohtia, joihin olen ihan tyytyväinen. Jaan teille pienen palasen nanostani. (Huomatkaa, että teksti on täysin editoimatonta.)

"Tulin järven rannalle. Vedenpinta oli kauttaaltaan pienten jääsirpaleiden peitossa, aivan kuin ne olisivat kelluneet toisistaan juuri niin kaukana, etteivät ylettäneet takertumaan toisiinsa. Niin kuin jäätynyt joutsen minä jäin vedenrajaan seisomaan, kasvatin juureni lumeen ja katsoin siniseen sekoittuvaa valkeutta joka täytti silmänurkkani kokonaan ja valaisi sisikuntani omalla hailakalla valollaan. Vesi oli tyyni, kuin paikalleen pysähtynyt, ajan ulkopuolella ja kaiken ulottumattomissa. Järveä reunustavat suuret havupuut roikkuivat taakkojensa alla kuin tarjoten niitä vedelle, joka ei vieläkään suostunut ottamaan niitä vastaan. Katsoin kaunista näkyä kunnes en nähnyt enää mitään muuta. Ranta katosi altani ja tunsin seisovani veden pinnalla tuskin koskettaen sitä. Se kantoi minut niin kuin olisin ollut ilmaa sen yllä."

Home, home, where I wanted to go

Yhdeksän viikkoa kului nopeammin kuin osasin kuvitella. Viime perjantaina alkoi syysloma, mikä tarkoitti tuloa kotiin yli kahden kuukauden poissaolon jälkeen. Lienee turhaa sanoakaan, että kotiinpaluu tuntui oudolta. Paikat näyttivät kuitenkin samoilta kuin ennenkin, ja jonkin ajan kuluttua tuntui siltä, kuin en olisi koskaan poissa ollutkaan. Ellei oteta lukuun ihania Opisto-muistoja ja -ihmisiä, joita on tietenkin kova ikävä.

Kotona avasin huoneeni oven täysin tietämättömänä siitä, että siellä odotti kahdeksan loistavaa ihmistä, jotka hyökkäsivät halaamaan, ennen kuin ehdin kunnolla edes tajuta tilannetta. Minulle ei ollut tullut mieleenkään, että saattaisin joutua yllätysjuhlien kohteeksi... Oletteko koskaan meinanneet nauraa ja itkeä samaan aikaan? No, minä olen.

Viikko (oikeastaan vähän yli) on mennyt nopeasti, mutta siihen on mahtunut paljon asiaa ja tekemistä. Lauantaina vietimme aikaista halloweeniä. Itse pukeuduin jälleen kerran eräänlaiseksi aaveeksi. Joskus äidiltä lainatuista hameista on hyötyä.

Sunnuntaina menin Terrikselle katsomaan hänen koiraansa Frodoa. Poika on kasvanut ja kehittynyt hurjasti! Katsoimme myös elokuvan, jonka olen halunnut nähdä jo pitkään - Red Riding Hood.

Muu viikko on ollut yhtä päivien puuroa. Tuli käytyä Oulussa, jossa näin samalla yhtä Opisto-kavereistani. Sain täydennettyä Orivedellä vietettyjen viikkojen aikana kuluneita perusvarastoja, tuli myös hommattua pitkästä aikaa uutta päällepantavaa (tästä osiosta ei valitettavasti ole kuvia). Kävin pitkästä aikaa markkinoilla ja sain nassutella tyytyväisenä metrilakua, joka tosin kului liian nopeasti loppuun. Onneksi toffeita on vielä jäljellä ihan Opistolle vietäväksi asti.

Huomenna lähden takaisin kotiin numero kaksi. Seuraava visiittini Haapajärvelle tulee luultavasti olemaan vasta joululomalla, mutta meillä onkin aika pitkä sellainen. Loman loppuminen ei sinänsä haittaa, tosin koulun itsensä alkamisesta en ole niinkään iloinen. Siinä kun ei voi lepsuilla kauheasti, vaikka mikä olisi. On otettava taas itseään niskasta kiinni ja kestettävä itseen kohdistuvat odotukset ja paineet. Se tuntuu niin vaikealta, vaikka loppujen lopuksi tietää aina selviävänsä.

En tiedä, jatkanko englanniksi kirjoittamista ainakaan vähään aikaan - blogillani kun ei kuitenkaan vielä ulkomaisia lukijoita ole, eikä tällaisten puuduttavien pätkien kääntäminen ole aina niin mielekästä. Jos muita kuin suomalaisia lukijoita ilmestyy, tulen kyllä kirjoittamaan englanniksi jatkossakin.

Forever autumn

Syyskuun viimeinen päivä. Mihin katosivat päivät?
Päivällä tuntui siltä kuin kesä olisi tullut takaisin. Sen kunniaksi nappasin pitkästä aikaa kameran kaulaan ja menin ottamaan kuvia, mikä oli hyvä päätös. Se oli ihmeen terapeuttista.
Varoitus! Kuvasaastetta.


~~

It's the last day of September. Where did the days go?
Today it was so warm outside - as if the summer had come back. I decided to go out and take my camera with me since I haven't done that for a long time. It was a good idea. Taking photos was somehow therapeutic.
Warning! Lots of photos.

The year is growing older

Monta viikkoa on kulunut siitä, kun viimeksi kirjoitin. Vielä vähän aikaa sitten pysyin laskuissa siitä, monesko Orivedellä viettämäni viikko oli menossa. Nyt en enää laske niitä. Siitä on tullut sellaista tasaista ajan virtaa, joka aina vie mennessään ilman että sitä itse huomaa.

Olen avannut muutamia uusia ovia sinä aikana. Ensinnäkin olen huomannut saman asian, josta viisaat ihmiset aina toitottavat: silloin kun jotain asiaa ei tietoisesti etsi, sen löytää. Minä löysin ja olen onnellinen.
Nykyään minusta tuntuu siltä, kuin olisin elossa vain iltaisin ja öisin. Aamut ja päivät menevät sumussa, mutta kun ihana syksyinen pimeys laskeutuu, alan heräillä horteestani. Olen tutustunut ihmisiin ja öiseen Oriveteen, joka on kaunis omalla tavallaan.

Täällä vaahterat ja muut lehtipuut tuovat vähän väriä syksyyn, toisin kuin pohjoisemmassa. Se on mukava lisä. Vaikka maailma tuntuu vähän rajatulta Opiston näkökulmasta katsoen - elämämme täällä keskittyy nimittäin suuressa osin sen ympärille -, se on yllättävän laaja. En ehkä tunne vielä läheskään kaikkia paikkoja, mutta olen jo löytänyt joitain suosikeistani. Pitäisi vain muistaa joskus ottaa kamera mukaan. Harmittelen sitä, ettei Opisto-maailmaamme voi esitellä pelkästään kuvin; se pitää kokea.

Tampereellakin tuli käytyä ikään kuin hetken mielijohteesta. Ostin kaksi pokkaria: Nälkäpeli & Vihan liekit. Opiskelijallakin on oltava huvinsa. Golden Raxissa oli kerrankin hyvää pitsaa, ja mikä parasta: seura vasta olikin hyvää. Kiitän Makuunia ilmaisista julisteista - nyt minun puoliskoni huoneesta ei näytä niin kolkolta enää, kun sitä koristavat pöllöt elokuvasta jota en ole vieläkään nähnyt. Legenda suojelijoista siis. Mukaan tarttui myös Inception-juliste, mutta se saa odottaa vuoroaan. En halua liikaa silmiä seinilleni; korvat niillä jo on.

Ei ole enää montakaan viikkoa siihen, kun menen kotiin, toiseen kotiin. Vielä vähän aikaa sitten siihen oli monta monta monta viikkoa ja vielä enemmän päiviä. Mutta pian pääsen terästämään muistoja ja kuulemaan kaiken, mistä olen jäänyt paitsi, ja toisaalta kertomaan kaiken, mistä kotikaupungin ystäväni ovat jääneet paitsi.


On hassua ikävöidä kahta paikkaa ja kahta ihmispiiriä samaan aikaan. Jo valmiiksi.

~~

Simple English:
I'm not single anymore.
Autumn is beautiful: I love maples.
Time flows.
I'm going home soon.
Sorry, no pictures for today.
I bought The Hunger Games and Catching Fire from Tampere last weekend.

You are alive when there are no ropes holding you

FI

Syyskuun alku merkitsi minulle monia mukavia asioita: Tampereelle menoa, Tracon VI, cosplay, uutta mangaa ja Haapajärven-kavereiden näkemistä. Lähdin lauantai-aamuna Orivedeltä bussilla kohti Tamperetta. Matka oli mielestäni liiankin lyhyt - pidän nimittäin sellaisesta tasaisesta liikkeestä, jonka saa tuntea junassa tai bussissa. Minulla ei tarvitse edes olla mitään tekemistä kulkupeleissä, voin vain ajatella. Bussikuski tosin katsoi vähän omituisesti minua cossipuvussani, samoin kuin monta muuta ihmistä. Pitää varmaan tottua siihen.
Katt ja Pexi olivat minua vastassa Tampereella. Olin tilannut Pexiltä rahaa vastaan Alois Trancy -cossiini liivin ja takin, jotka sain nyt vedettyä päälleni. Sitten lähdimmekin kohti Tampere-taloa.

Kuten aina, conissa oli mahtavaa. Minulla oli halilappu, jossa luki "Give Alois a hug", ja halejahan Alois sai. Cieliksi ja Sebastianiksi pukeutuneista Katista ja Pexistä sekä minusta otettiin erityisesti lauantaina paljon ryhmäkuvia. Tuli jotenkin imarreltu olo.

Minä tyhmä en muistanut ladata kamerani akkua ennen coniin lähtöä, ja tietenkin sen piti loppua jo lauantaina. Onneksi ehdin joitain kuvia o(ta)ttaa.

EN
The beginning of September meant many nice things to me: going to Tampere, Tracon VI, cosplaying, some new mangas, and seeing my friends in Haapajärvi. My bus from Orivesi to Tampere left early on Saturday morning. For me, the bus drive was a bit too short - I like the endless-feeling movement that you can feel when you go by bus or train. I like being still and just thinking and watching out of the window. Though the bus driver seemed to wonder what on earth was going on when I got on the bus. Not to mention the people in the streets. Gotta get used to it.
My friends Katt and Pexi were waiting for me at the bus station. Pexi had made me Alois Trancy’s vest and coat (I paid her, of course) and finally I could put them on. Then we went to the Tampere Hall where Tracon was held.

As always, we had great fun at the con. I had a paper that read “Give Alois a hug”, and many hugs he got. Many people wanted to take photos of me, Katt and Pexi, who were cosplaying Ciel and Sebastian on Saturday. I felt pretty flattered.

Stupid me, I forgot to load my camera’s battery before leaving to the con. So of course the battery ran dry already on Saturday. Fortunately I managed to take some photos before that.

Wanna hug?

Ostokseni / my shopping:

D.Gray-man 1 & 2

Neon Genesis Evangelion 3, 4 & 7

Kuroshitsuji (Black Butler) III-VI (3-6)
Why was this pic rotated?

Strawberry, lychee x2 and blueberry pockys