Eksyin tänään erään koulussa sattuneen jutun jälkeen miettimään, miten me annamme pientenkin asioiden vaikuttaa itseemme. Kiinnymme huomaamattamme sellaisiin tavaroihin tai asioihin, joita emme edes päivittäin mieti - niiden olemassaolosta tulee meille itsestäänselvyys, ja huomaamme kaipaavamme niitä vasta kun menetämme ne. Kuinka se menettäminen sattuu, ja kuinka helpotus valtaa mielen, kun kadotettu tuleekin takaisin, palaa paikallensa kuin ei olisi koskaan poissa ollutkaan. Ihminen tekee oman maailmanloppunsa asioista, jotka ovat oikeasta lopusta kaukana. Kiintymys on sekä turva että vaara.
Mutta pitäisikö sitten vain opetella päästämään kaikesta irti helposti? Ei sekään tunnu oikealta.
Liitän tähän loppuun vielä kappaleen, jota olen viime aikoina kuunnellut melko kovasti: Take That - Rule the World (elokuvasta Stardust).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti