Se kesä siis oli viimeinen

Kuukausien ajan olen odottanut tunnetta. Jotain sellaista vahvaa hetkellistä tilaa, joka kertoisi kunnolla sen, mitä mielessäni tällä hetkellä liikkuu. Sitä ei ole tullut. Ehkä oikea hetki ei ole vielä mennyt ohi – ehkä tunne tulee vasta sitten, kun näen totuuden omin silmin. Konkreettisena. Sillä tällä hetkellä katselen vain, kuinka päivät tulevat toisensa jälkeen, pitkänä jonona josta en tavoita kuin satunnaisia hetkiä. Aikaa ei voi pysäyttää, sen olen huomannut. Enkä osaa takertua, vaikka kuinka yritän.

Tämä tosiaan on viimeinen kesä. Ei viimeinen kesäni tässä maailmassa, näiden ihmisten kanssa tai edes tässä kaupungissa. Mutta tiedän, että tämän jälkeen mikään ei ole enää täysin samoin. Ihmiset muuttuvat, vuodet kuluvat – se vain tapahtuu. Ei minulta sitä kysytä, enkä yritä sitä estää. Niin kuin kaikki elämässä, se vain tapahtuu ja se on hyväksyttävä. Tiedän kuulostavani turhan dramaattiselta, mutta en vain löydä muita sanoja kuvaamaan sitä.

Juuri tällä hetkellä se tunne on lähempänä kuin ennen. On yö, kuuntelen musiikkia ja kirjoitan tätä. Mutta ei, nyt ei ole oikea hetki. Ehkä minun on odotettava sitä, kun käännyn viimeisen kerran katsomaan auton ikkunasta loppukesän auringossa kylpevää kotikaupunkiani ja sanon hiljaiset hyvästit. Tulenhan minä takaisin vielä monta kertaa, mutta en samalla tavalla.

Tiedän kuitenkin, että sen on mentävä niin. Minä lähden pois ja kirjoitan uusia sanoja uudelle sivulle.

Kuvat ottanut Inka, muokkaus by minä