Still waiting for the snow to fall

Perjantait ja viikonloput ovat outoa aikaa. Silloin kun pitäisi saada aikaiseksi sellaisia asioita, jotka ovat kasaantuneet näille vapaapäiville, ei saa tehtyä mitään. Pieni ihminen harhautuu tekemään kaikkea mitä ei pitäisi tai aivan välttämättä tällä sekunnilla tarvitsisi, kuten uutta ulkoasua blogille. Mutta tässä se nyt sitten olisi. Vaikka tällä hetkellä, ainakin sään perusteella, tämä marraskuu tuntuu enemmän pitkittyneeltä syksyltä kuin talvelta, halusin jättää kesän taakseni blogin puolella. Taustan kuvio pysyi kuitenkin samana, pidän siitä niin kovasti.

Olen jälleen löytänyt syvän inhoni kahta sanaa kohtaan: "pitäisi tehdä". Noiden sanojen pelkkä ajatteleminenkin on motivaation tappamista. "Pitäisi lukea kokeisiin, pitäisi tehdä läksyt, pitäisi tehdä luvattuja ulkoasuja/kuvia, pitäisi päivittää sitä ja tätä sivustoa/foorumia..." Eikö meidän kaikkien kannattaisi ajatella mieluummin näin: "Haluaisin tehdä tämän asian tänään." Kuulostaa huomattavasti mukavammalta.

Marraskuuta on jäljellä enää joitain päiviä. Nano-tekstini vaikuttaa pahasti siltä, että haluaa työstää itseään vielä saavutetun sanamäärän jälkeenkin. Juoni ei oikein tunnu mahtuvan tuohon 50 000 sanaan. Päinvastoin kuin viime vuonna, jolloin minun piti kehitellä lisää juonta, jotta tarina ei loppuisi kesken. Hassun seikan tästä tekee se, että viime vuoden tekstini oli suunniteltu valmiiksi, kun taas tänä vuonna olen keksinyt juonta ja tapahtumia melkeinpä sitä mukaa kuin olen kirjoittanut. Ehkä tarina on lähtenyt vähän käsistä sen takia, mutta eipä se haittaa.

Ensi keskiviikkona vaihtuu jakso ja kirjoittajalukion todellinen puoli pääsee avautumaan meille. Ensimmäinen kirjoittajaohjelma nimittäin alkaa! Ensi jakso on melko herkullinen sisällöltään: kirjoittajaohjelman tuntien lisäksi meillä on vain yhteiskuntaoppia, englantia, kuvista ja musiikkia. Lisäksi koulu näyttäisi ainakin minulla alkavan joka päivä vasta 9:30. Om nom. Ihanaa saada nukkua vähän pidempään juuri tähän aikaan vuodesta, jolloin yleensä on pimeää ja kylmää, eikä aamulla tekisi mieli nousta sängystä.

Odotan edelleen sitä lunta.

The ice is getting thinner

Talvi saisi tulla jo. Minusta tuntuu kuin se ei edes jaksaisi vaivautua kolkuttelemaan ovella. Tai ainakin siihen on iskenyt ujous - se on ehkä kohottanut kätensä kolkuttaakseen mutta tullut sitten toisiin ajatuksiin ja kääntynyt takaisin. Opiston pihalle pakkanen ainakin oli jättänyt jälkensä, sillä ruoho oli kuuraista ja maa hehkui kylmää, niin että sormeni jäätyivät.

Tänään oli kaunis päivä. Ilmassa leijui kuitenkin ääneen lausumaton, malttamaton kysymys - missä lumi on?

En ole kirjoittanut vähään aikaan, koska Blogger ei selvästikään pidä minusta. Kun yritin hieroa sen kanssa tuttavuutta viime viikolla, se kieltäytyi lataamasta tänne kuviani. Joten luovutin. Nyt tuo mokoma sitten kehtaa käyttäytyä kuin mitään ei olisi tapahtunut! Murisen sinulle, Blogger.


NaNoWriMo on sujunut niin kuin odotinkin sen sujuvan, eli hyvin. Jätin yhtenä päivänä kokonaan kirjoittamatta kokeeseenluvun takia, mutta Write or Die on hyvä ystäväni tiukan paikan tullen. Eilen otin tavoitteen kiinni ja olen jälleen aikataulussa. Tekstini taso vaihtelee ja sen mukana oma mielipiteeni romaanistani, mutta on siellä muutamia sellaisia kohtia, joihin olen ihan tyytyväinen. Jaan teille pienen palasen nanostani. (Huomatkaa, että teksti on täysin editoimatonta.)

"Tulin järven rannalle. Vedenpinta oli kauttaaltaan pienten jääsirpaleiden peitossa, aivan kuin ne olisivat kelluneet toisistaan juuri niin kaukana, etteivät ylettäneet takertumaan toisiinsa. Niin kuin jäätynyt joutsen minä jäin vedenrajaan seisomaan, kasvatin juureni lumeen ja katsoin siniseen sekoittuvaa valkeutta joka täytti silmänurkkani kokonaan ja valaisi sisikuntani omalla hailakalla valollaan. Vesi oli tyyni, kuin paikalleen pysähtynyt, ajan ulkopuolella ja kaiken ulottumattomissa. Järveä reunustavat suuret havupuut roikkuivat taakkojensa alla kuin tarjoten niitä vedelle, joka ei vieläkään suostunut ottamaan niitä vastaan. Katsoin kaunista näkyä kunnes en nähnyt enää mitään muuta. Ranta katosi altani ja tunsin seisovani veden pinnalla tuskin koskettaen sitä. Se kantoi minut niin kuin olisin ollut ilmaa sen yllä."