Color the dusk

Viime viikon perjantaina lähdin pikavisiitille kotiin. Auton tasainen tahti unetti, ja nuokahtelin matkalla muutamaan otteeseen vain hätkähtääkseni aina uudelleen hereille jonkin tavallista kovemman äänen sattuessa korvaan. Seuraavana yönä nukuin noin viisi tuntia, koska piti herätä junalle, joka vei minut ja monta ystävääni Ylivieskaan. Päivä oli hyvin hauska mutta myös vähintään yhtä uuvuttava. Lompakkoni tyhjeni kummasti kaupoissa kierrellessä. Kotiin päästyäni jaksoin pysytellä vähän aikaa hereillä, mutta sitten alkoi tuntua siltä kuin sänky olisi ollut positiviisesti ja minä negatiivisesti varautunut magneetin napa. Viskoin kaikki tavarat sängyltä sinne tänne ja hyppäsin peiton alle. Nukahdin jossain vaiheessa, enkä edes tajunnut sitä ennen kuin heräsin.

Tässä osa ostoksistani.

Huiveja ei ole koskaan liikaa.

Hän sai nimen Takiainen.

Paljastin juuri salaisen ihastukseni fretteihin.

Korujakaan ei voi koskaan olla liikaa!

Nämä erittäin epärealistisiksi Photoshopatut koirat oli vain pakko päästää joogaamaan kaappini oveen.

Marianne ystävänpäivänä.

Minä laittautuneena ystävänpäiväbileitä varten. Tarkoituksena oli pukeutua siviilisäätynsä mukaisesti; punainen tarkoittaa luonnollisesti varattua.

(Olenko ainoa, jota Blogger ei aina tottele näiden kuva-asioiden kanssa?)

Monet pelkäävät pimeää. Minä en niinkään - korkeintaan kaikkea, mitä öinen kaupunki voi varjoissaan suojella. Tietyissä tilanteissa pimeä on kuitenkin ystävä. Kun tanssii normaalisti massaiselta kuulostavan teknomusiikin tahdissa ystävänpäivänä, voi pimeää pitää kiinni kädestä ja halata. Se kätkee asiat, joita et halua muiden näkevän. Meissä jokaisessa piilee se pimeä puoli - kirkkaimpienkin silmien takana on varjoja, jotka nousevat esiin vain öisin.

Minulla oli mukavaa. Kaksi ja puoli tuntia selväpäistä unohdusta, liikkeiden ja musiikin jumputukselle antautumista sellaisten ihmisten kanssa, joiden seurassa ei tarvitse peitellä mitään. Ainakaan välkkyvien neonvalojen loisteessa.
Kaikki asiat tuntuvat karummilta aamuisin.