We were called out to the streets

Blogiin kirjoittaminen tuntuu toisinaan hankalalta, koska arkielämäni ei ole mielestäni niin kiinnostavaa, että jaksaisin ikuistaa sen kameraan saati esitellä täällä. Silloin harvoin kun sitten annan ystäväni nakuttaa pysähtyneitä kohtauksia muistiinsa, menee pitkään ennen kuin saan aikaiseksi asettaa ne tänne. Kyllähän minulta sanoja löytyisi, välillä niin paljon, että kadottaisin pointtini ennen kuin lause loppuu. Olen kuitenkin huomannut, etteivät ihmiset suo montaa silmäystä postauksille vailla kuvia - kuten en itsekään, myönnettäköön - joten pidän mieluummin tämän harvan tahtini kuin kirjoitan teille hermoja raastavaa, sekalaista tarinaa mieleni onkaloista.

Se selittelystä.

Mitä viime aikoina sitten on tapahtunut?
Olen tallannut niin Helsingin kuin Tampereenkin katuja, ja ylleni on vyörynyt melkoinen materialismionnellisuus. Huomasin, suruksi tai onneksi, etteivät lapsuuden päiväni ole vielä ohi, ainakaan pehmolelujen osalta. Sorruin hankkimaan itselleni welsh corgin ja suden halattavaksi PetExposta. Muuta pehmeää tavaraa edustavat susi- ja Lappi-paidat sekä kangaskassi Lappi-aiheella. Messuilta tarttui mukaan myös nimensä mukaisesti loistava kirja: Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa. Harva teksti koskettaa niin paljon ja niin monta kertaa yhden tarinan aikana.
Tampereelta taas toin mukanani pari raidallista vaatekappaletta - paheeni nuo raidat. En voinut olla myöskään hankkimatta kirjaa, joka minua on kutkutellut jo pidemmän aikaa, nimittäin Christopher Paolinin Perillinen-sarjan viimeinen osa englanniksi: Inheritance. En ole vielä ehtinyt edes puoleenväliin, mutta jotain suurta on tiedossa.

(Alan muuten todella uskoa, että kaikkien elektronisten laitteiden käyttöoppaisiin tulisi kirjoittaa: jos laite lakkaa toimimasta kunnolla, käytä siihen hieman väkivaltaa. Tepsi ainakin tietokoneeni hiireen, jonka vasen painike alkoi vastikään mennä jumiin joka painauksella. Vääntelin vähän tuota muoviosaa tuossa päällä ja kas, hiiri toimii taas.)